Hyvin hiljaa ja kovalla melulla (FI)

Helsingin Sanomat:

Pieni norjalainen Rune Grammofon on noussut nopeasti eurooppalaisten uutta luovien levy-yhtiöiden kärkeen barcelona.

“Kahdeksansataa, yhdeksänsataa ja tuhat. Ainakin tuhat”, laskee tuottaja Rune Kristoffersen päitä Barcelonan Modernin taiteen museossa ja näyttää hieman huolestuneelta. Hänen omia taiteilijoitaan esittelevä konserttikimara on yksi elektronimusiikkiin erikoistuneen Sónar-festivaalin menestyksistä – eikä sellaisesta seuraa yleensä hyvää. No, vitsi vitsinä, vaikka siitä olisi totta toinen puoli. Joka tapauksessa: jotain outoa ja kummaa täytyy olla hiostavan iltapäivän ilmassa, kun näinkin suuri joukko jaksaa keskittyä nykysäveltäjä Maja Ratkjen koneavusteiseen ja vimmaiseen vokaali-improvisaatioon. Nyt on nimittäin niin, että tietokoneita, samplereita ja erilaisia tehostelaitteita soittavan norjalaisen Ratkjen teoksissa ei ole sijaa tunnistettaville tai tyynnyttäville rytmeille, jotka kuuluvat myös yhdennentoista Sónarin yleiseen soundtrackiin. Musiikkia esitetään kyllä uusimmilla elektronisilla vempaimilla, mutta sitä jäsentää ja kehystää silti suhteellisen säännönmukainen “biitti”. Paitsi Maja Ratkjella. Hänen hakaneuloilla harsittuun paitaansa kirjailtu DESTROY ei ole vain punk-slogan ajalta jolloin rockissa oli vielä jotain vaarallista. Ratkjen DESTROY on merkki äänekkäästä, nenäkkäästä ja leikkisästä vyörytyksestä, joka uhmaa elektronimusiikin valtavirtaa – ja on tuomittu marginaalin marginaaliin, avantgardistiseksi alaviitteeksi. Tai oli. Tänään, täällä Barcelonassa, tilanne näyttää toiselta. Melkein kaikki kumma norjalainen on in – jopa se, jonka vastaanotto vaatii mielen hienosäätöä. Kiitos tästä trendistä kuuluu ainakin osittain oslolaiselle Rune Kristoffersenille, 46. Hänen perustamansa Rune Grammofon on esitellyt kuudessa vuodessa kiitettävän määrän uusia norjalaisia musiikintekijöitä ja noussut levy-yhtiönä pohjoiseurooppalaisten suunnannäyttäjien eturiviin. Albumien määrä ei ole vielä valtavan suuri – 40 – mutta riittävän vakuuttava. Samalla Rune Kristoffersenin levyttämät yhtyeet – kuten Alog, Food, Jazzkammer, Phonophani, Scorch Trio, Spunk – ovat ravistelleet norjalaiseen musiikkiin liitettyjä mielikuvia – viileästä, seesteisestä ja aavistuksen alakuloisesta musiikista, jota voi verrata Norjan valoihin, vuonoihin ja vuoriin. Monitaitoinen ja monityylinen Maja Ratkje on erinomainen esimerkki näistä “Runen tallin” taiteilijoista; säveltäjänä ja muusikkona hän kuuluu siihen kolmekymppisten korkeasti koulutettuun sukupolveen, joka välittää vähät vanhoista rajoista ja rajoitteista. “Meidän sukupolvellemme on tyypillistä ennen kaikkea kevytliikkeisyys ja laaja-alaisuus: emme ole sitoutuneet yhteen tyylilajiin tai tekemisen tapaan”, selvittää Maja Ratkje, 31, joka on julkaissut useita levyjä sekä omissa nimissään että eri kokoonpanojen jäsenenä. “Luulen, että tämä on vastaveto teollisesti tuotetulle, kulutuskeskeiselle musiikille. Ja siksi se kiinnostaa kuuntelijoita: he ovat ylen kyllästyneitä musiikkiin, josta on puristettu kaikki yllätyksellisyys ja sen synnyttämä löytämisen ilo.” Myös Rune Grammofonin tavaramerkiksi on kehkeytynyt yllätyksellisyys, ja sen hyvä hyväksikäyttö. Se on julkaissut sekä akustista, puoliakustista että elektronista musiikkia, sekä sävellettyä että improvisoitua musiikkia, sekä postrockia, poppia, jazzia, elektronimusiikkia että kansanmusiikkia, mutta kuitenkin jonkinlaisen persoonallisen näkemyksen jäsentämänä ja kannattelemana. Rune Grammofonin artisteista antoivat tästä Barcelonassa näytteen myös mystistä ambientelektroa muokannut Deathprod eli tuottaja Helge Sten sekä Susanna and The Magical Orchestra eli laulaja Susanna Wallumrød ja kosketinsoittaja Morten Qvenild, jotka versioivat verrattoman pelkistetysti Leonard Bernsteinia ja Dolly Partonia! Siinä oli kaksi esitystä, jotka olivat todella kaukana toisistaan. Eivätkä kuitenkaan olleet. Rune G:n julkaisuja kuunnellessa vakuuttuu siitä, että Rune K:lla on musiikin olemuksesta kirkas visio: juuri näin levy pitää nyt äänittää, tuottaa, miksata, masteroida. Mitä vielä, mikäli Kristofferseniin on uskominen. Hän sanoo valvovansa tuotantoaan “zen-periaatteella”: jos haluaa kontrolloida, kannattaa antaa maksimaalinen määrä vapautta. “Minä otan harvoin osaa varsinaiseen tekoprosessiin. Monissa tapauksissa artistit hoitavat koko prosessin ihan itse, vaikka joskus saatan neuvotella kokonaisuuden kokoonpanosta. Mutta en voi kieltää: silloin tällöin kaipaan takaisin kentälle, studioon.” Kristoffersen on, nimittäin, entinen paikallinen “tähti”. Hän soitti kymmenen vuotta elektronipohjaista poppia perustamassaan Fra Lippo Lippissa. Yhtye teki 1981–92 seitsemän studioalbumia, joita myytiin noin 250 000 kappeletta. Fra Lippo Lippi sai kokeilla onneaan myös suuressa maailmassa, sillä englantilainen Virgin teki yhtyeen kanssa sopimuksen ja tuotatti sen neljännen albumin Light And Shade (1987) Los Angelesissa. Tuottajakaan ei ollut kuka tahansa, vaan Steely Dan -yhtyeen basisti ja kitaristi Walter Becker. Mutta sitten Virgin strukturoi strategiaansa ja myös Fra Lippo Lippi sai lähteä. Sen kansainvälinen ura ei kuivunut silti kokonaan. Siitä tuli suuri megamenestyjä – Filippiineillä. Rune Grammofonin Rune Kristoffersen perusti 1998, jolloin hän oli jättänyt musiikin päätoimisen tekemisen ja työskenteli Oslossa saksalaisen ECM-yhtiön label managerina. “Mutta se olikin ainoa levy-yhtiö, jonka palveluksessa saatoin olla: itsenäinen, uskottava, uutta luova, laatulähtöinen, oman profiilinsa löytänyt.” Julkaisija Rune Kristoffersenista tuli silti sattumalta. Hän etsi epätoivoisesti levyä, jolle olisi koottu Arne Nordheimin – Norjan tunnetuimman elävän säveltäjän – elektronimusiikkia, mutta ei löytänyt. “Ehdotin heti kokoelmaa.” Rune Grammofonin ensimmäinen Nordheim-levy Electric (1998) oli myös menestys: 10 000 kappaleen myynti todisti, että aika oli vihdoinkin kypsä hänen pelkistetylle, käsitteelliselle ja epäkuvaannolliselle elektronimusiikilleen. Kristoffersen julkaisi samaan aikaan toisenkin poikkeuksellisen albumin. Se oli Supersilent-kvartetin kolmoislevy 1–3. “Minä olen arvostanut aina muusikkoja, jotka osaavat sekoittaa erilaisia tyylilajeja ja muokata niistä jotakin oikeasti omaa ja omaperäistä. Supersilentista kehkeytyi sellainen, vaikka sen nyt itse sanonkin.” Ja miksi ei sanoisi, sillä Supersilent eli trumpetisti Arve Henriksen, rumpali Jarle Vespestad sekä kosketinsoittajat Ståle Storløkken ja Helge Sten ovat muokanneet tyylinsä tyyleistä: jazzista, rockista, elektronimusiikista, nykymusiikista. Siksi sen improvisaatiot eivät vastaakaan sitä, mitä niiltä yleensä odotetaan. Kaikki Supersilentin ja Rune Grammofonin levyjen kannet on suunnitellut graafikko ja kuvataiteilija Kim Hiorthøy, joka on levyjen lisäksi kuvittanut muun muassa useita kirjailija Erlend Loen teoksia. Minimalistisesta tyylistä tunnettu Hiorthøy on Supersilentin suunnittelijana minimalistisimmillaan: pelkistetyissä kansissa ei ole soittajien kuvia eikä edes nimiä vaan vain välttämättömin tieto. Lähes samaa linjaa hän on toteuttanut melkein kaikissa Runen julkaisuissa: yksinkertaisia graafisia muotoja, voimakkaita väripintoja ja aina sama tekstityyppi. Hiorthøyn tyylikkäät ja tunnistettavat kannet eivät “kerro” mitään sisältä löytyvän äänilevyn musiikista, mutta jokin esteettinen yhteys niillä kuitenkin on. Ehkä siksi, että Hiorthøy on myös muusikko. Neljän erinomaisen albumin(1–3, 4, 5 ja 6) jälkeen Supersilent onkin Rune G:n “edustusyhtye”, ja suuren menestyksen kynnyksellä. Kuinka kävisi, jos niin kävisi; että viiden- tai kymmenentuhannen sijasta levyä myytäisiin satatuhatta? Rune Grammofonin ensimmäisen viisivuotiskatsauksen nimi vihjaisee, että huonosti: Money will ruin everything. Vai tuhoaako se sittenkään? Rune Kristoffersenin ja hänen Grammofoninsa tapauksessa se ei ole todennäköistä, vaikka markkinat ovatkin auki: yhtiön levyistä peräti yhdeksänkymmentä prosenttia myydään nyt Norjan ulkopuolella. “Raha ei ole ollut koskaan minun motiivini, enkä edes tavoittele pakkokasvua, johon kaikkialla kehotetaan. Minulle riittää, jos pystyn luomaan yhtiön, jonka tuotteet tunnistetaan ja jolla on oma profiili.” Pystyn? Rune Kristoffersen on vähän turhan vaatimaton. Kyllä hän on jo.

HARRI UUSITORPPA / Helsingin Sanomat

This entry was posted in Solo concerts. Bookmark the permalink.

Comments are closed.